Joulu tulee, oletko valmis?

Nyt kun kuukausi viimein vaihtuu (marraskuu ei todellakaan kuulu suosikkeihini), on lupa taas myöntää, että joulu tulee tänäkin vuonna. Joulun mukana tulevat myös kaikki joulun lieveilmiöt kuten lelukuvastot, koristevalot ja kimaltavat, hieman liian uskalletut pikkujoulumekot... Joulun myötä tulevat myös lukuisat erilaiset joulukonsertit ja -esitykset. On varaa mistä valita. Tarjolla on niin klassista, poppia kuin lapsikuorojen taidonnäytteitäkin ja monen moisia joulujuhlia. Kulttuurinnälkäinen fiilistelijä voi koota mieleisensä kokemuskattauksen ja antaa esitysten viedä.

Omia suosikkejani ovat lasten joulujuhlat. Lasten toisinaan hieman kömpelöt esitykset ovat esiintyjien totisuuden myötä aseistariisuvan hellyttäviä. Myös suurten kuorojen ansiokkaat kirkkokonsertit (joissa solisteina on mieluiten muutama erinomainen klassinen laulaja) saavat ihon hyvällä tavalla kananlihalle. Toisaalta rakastan myös jatsahtavia ikivihreitä joululauluja Atlantin toiselta rannalta.

Yksi rakkaimmista joulunodotusperinteistä on kuitenkin jättää melu ja jouluhössötys ulos, sytyttää kynttilä ja sukeltaa hyvän kirjan kanssa nojatuoliin. Lämmin viltti ja kupillinen kuumaa kaakaota tai lajitelma tarkoin valittuja konvehteja kruunaavat kokemuksen. Yksi rakkaimmista joulumuistoistani liittyy useamman päivän nautiskeluun Anna Kareninan tarinaa ahmien. Toinen hyvä vaihtoehto on katsoa, jokin laadukas (ehkä jouluaiheinen?) elokuva. Omiin joulusuosikeihini kuuluu kevyt, hauska ja koskettava Love Actually. Voisin silti vaikka vannoa, että ainakin yhteen joulukonserttiin päädyn tänäkin vuonna.


<3 Mi piace


Tässä vielä muutamia poimintoja joulunajan konsertti-tarjonnasta:
Katso ihme taivainen on Tapiolan kuoron tämänvuotisen joulukonsertin nimi. Tapiolan kuoro on yksi maailman tunnetuimmista ja kysytyimmistä lapsi- ja nuorisokuoroista.
Ylioppilaskunnan Laulajien joulukonsertit johtaa Pasi Hyökki ja solisteina ovat Marjuka Tepponen ja Ville Urponen.
Cristmas på Lillan, Emilia Nyman ja Arttu Takalo esittävät vanhoja amerikkalaisia joululauluja Frank Sinatran ja Bing Crosbyn hengessä.
Itsenäisyyspäivän juhlakonsertissa RSO:n kapelimestarina on Jukka-Pekka Saraste ja solistina klarinetisti Kari Kriikku.
Kamarimusiikkikonsertissa kuullaan barokkimusiikkia.
Oopperan joulu, oopperan orkesteri ja solistit esittävät joululauluja Etelä-Suomen kirkoissa.

Kohtauksia eräästä avioliitosta

Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että Ingmar Bergmanin teksti on upea, loistava. Teksti saavuttaa uskomattomalla tarkkuudella kaiken sen raakuuden ja herkkyyden, mikä kahden ihmisen suhteeseen sisältyy. Kohtauksia eräästä avioliitosta kertoo avioparin, Johanin ja Mariannen tarinan. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä avioliitosta, vaan kokonaisesta ihmissuhteesta. Nämä kaksi ovat sidotut toisiinsa myös avioeron jälkeen. Suhde ei lopu yhteiselon jälkeen, suhde ei lopu väkivaltaan eikä edes uusiin avioliittoihin. Suhde on, niin kauan kuin nämä kaksi ihmistä ovat. Tarinan aikana Johan ja Marianne kuorivat toisiaan kerros kerrokselta kuin sipulia, yhä syvemmälle ja syvemmälle kohti haavoittuvaa keskustaa. Lopulta kuitenkin herää kysymys voiko ihmisen keskusta, todellista minuutta koskaan saavuttaa? Voimmeko koskaan olla aidosti itsemme toiselle, voimmeko olla aitoja edes itsellemme? Missä menee roolin ja todellisen itsen raja?

Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämö sopii mittasuhteiltaan hyvin Bergmanin tekstin esittämiseen. Näyttämö on intiimi, mutta yleisön onneksi katsomo on kuitenkin kohtalaisen suuri. Kokonaisuus on riisuttu. Markus Tsokkisen lavastus on yksinkertainen ja tyylikäs, näyttämöllä on vain tarvittava. Värimaailma on hillitty ja tunnelma jatkuu puvustuksessa, joka myös on Tsokkisen käsialaa. Teppo Saarisen valot tukevat ja ovat vahvasti osana lavastusta. Näyttämökuva jättää hyvällä tavalla tilaa näyttelijäntyölle. Myös Pasi Lampelan ohjaus on kunnioittanut vahvasti näyttelijöiden ammattitaitoa. Toiminta näyttämöllä tuntuu erittäin orgaaniselta. Esityksessä tasapainoillaan kipeän ja huvittavan häilyvässä rajamaastossa, eikä turhaan rankisteluun sorruta, vaikka tekstissä olisi mahdollisuudet siihenkin. Ratkaisu pitää tapahtumat lähellä katsojaa ja antaa arvoa Bergmanin tekstin vivahteille.

Näyttelijät Eero Aho ja Merja Larivaara ottavat vastaan heille tarjotun tilan. Esityksen vaikuttavuus on pitkälti juuri näyttelijäntyön tarkkuudessa. Riisuttu tyyli jatkuu näyttelijäntyössä, ja jokainen ilme ja ele saa suuren merkityksen. Tämä vaatii paljon näyttelijöiltä, pienikin herpaantuminen näkyy katsomoon välittömästi. Erityisesti Ahon Johan on näyttämöllä lihaa ja verta. Hän hyppää rohkeasti roolihahmonsa nahkoihin ja elää Johanin tuskan, ahdistuksen ja yksinäisen onnen. Myös Larivaara on Mariannen roolissa oikein hyvä, mutta ei lopulta yllä samaan ilmaisun henkilökohtaisuuteen kuin Aho. Näyttelijä ei samalla tavalla katoa roolin takaa. Katsojana minulle jää hieman epämääräinen tunne siitä, että näyttelijä olisi pehmeämpi kuin roolihahmonsa. Ehkä tämän seurauksena huomaan katsomossa samaistuvani Johaniin ja hengittäväni Johanin hahmon tahtiin. Erityisesti Johanin kuvaus siitä fyysisestä kivusta, jonka absoluuttinen yksinäisyyden tunne aiheuttaa, koskettaa aidosti. Tässä kohdin yhdistyivät ihailtavalla tavalla sekä näytelmätekstin että näyttelijäntyön erinomaisuus.

Kaiken kaikkiaan, Kohtauksia eräästä avioliitosta on yksi parhaista teatteriesityksistä, joita olen vähään aikaan nähnyt. Riisutussa toteutuksessa efektit, kuten nykyisin niin usein nähdyt projisoinnit ja näyttelijöiden mikittämisen vaativat äänimaailmat, loistivat poissaolollaan. Esitys luottaa Bergmanin tekstiin sekä Ahon ja Larivaaran karismaan, ja tuo luottamus palkitaan. Kiitos.

<3 Mi piace

Mi Piacen Joulukalenteri!

Myönnän, että pidän joulusta paljon, ja erityisesti pidän joululauluista. Lauloin lapsuuteni eri kuoroissa niinpä joululaulut ja joulukonsertit kuuluivat elimellisesti joulunodotukseen ja esiinnyimme usein vielä joulukirkossakin. Eli monet joululaulut, niin hengelliset kuin ne vähemmän hengellisetkin, ovat tuttuja ja rakkaitakin. Tästä syystä olen itseni ja kaikkien halukkaiden iloksi kasannut pienen suklaattoman joulukalenterin (vaikka mikään ei kyllä estä nauttimasta suklaata tämän joulukalenterin yhteydessä!), jonka pääroolissa ovat joululaulut. Jokaisesta luukusta paljastuu laulu ja jotain pientä lauluun liittyen. (Lauluun on liitetty myös linkki YouTubeen laulun kuuntelemiseksi.) Enää pari päivää ennen kuin ensimmäinen luukku aukeaa..!

<3 Mi piace

Giacomo Puccini: Turandot

Kuten jo aiemmin mainitsin Turandot jäi Puccinin viimeiseksi oopperaksi. Puccinin sävellystyö jäi kesken hänen kuollessaan kurkkusyöpään belgialaisessa hoitolaitoksessa. Turandot sai kantaesityksensä Milanon La Scalassa vasta vuonna 1926, kaksi vuotta maestron kuoleman jälkeen. Teoksen sävellystyön viimeisteli maestron ohjeiden mukaan Puccinin oppilas Franco Alfano ja kantaesityksen johti Arturo Toscanini. Puccini itse ehti sävellystyössään Liùn kuolemaan asti ennen kuin matkusti Brysseliin. Tarinan mukaan junan lähtiessä Puccini olisi vielä viimeisiksi sanoikseen pyytänyt häntä saattanutta Toscaninia pitämään huolta rakkaasta prinsessastaan, kauniista Turandotista. Emme koskaan saa tietää miltä Puccini olisi halunnut Turandotin ja Calafin dueton kuulostavan, mutta hänen kerrotaan toivoneen, että loppukohtauksen rakkausduetto olisi yhtä kaunis kuin Tristanin ja Isolden. Turandotin sävelkielessä Puccinin tunnistettavaan tyyliin voikin kuulla yhdistyvän vaikutteita niin Wagnerilta, Debbussylta kuin Richard Straussilta ja Stravinskyltakin. Turandotin melodioissa on selvästi kuultavissa myös itämaisia kaikuja. Osan itämaisista melodioista Puccini on säveltänyt itse ja osa melodioista on mukaelmia kiinalaisista sävelmistä.

Turandot tapahtuu kolmessa näytöksessä. Oopperan tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Pekingiin ja tarina kertoo kauniista ja verenhimoisesta prinsessa Turandotista ja prinssi Calafista, joka lopulta voittaa Turandotin rakkauden. Libretto pohjautuu Carlo Gozzin Turandotte -näytelmään vuodelta 1762. Libreton Puccinille kirjoittivat Guiseppe Adami ja Renato Simoni. Oopperan kuuluisin aaria on Calafin ”Nessun dorma”, mutta oopperassa kuullaan muitakin upeita aarioita ja vaikuttavia kuorokohtauksia.

HENKILÖT:

Turandot, prinsessa (sopraano)

Calaf, tuntematon prinssi, Turandotin kosija (tenori)

Liù, orjatar (sopraano)

Timur, vallasta syösty Tataarikuningas, Calafin isä (basso)

Ping, kiinalainen kansleri (baritoni)

Pang, marsalkka (tenori)

Pong, keisarillinen keittiöpäällikkö (tenori)

Keisari Altoum, Turandotin isä (tenori)

Mandariini (baritoni)

TAPAHTUMAT:

Mandariini julistaa Pekingin kansalle Persian prinssin epäonnistuneen prinsessa Turandotin kokeessa ja prinssin on kuoltava. Kosijan on vastattava oikein kolmeen kysymykseen tai kuoltava. Kansa odottaa teloitusta kauhuissaan ja kiihkeänä. Vanha mies kompastuu väkijoukossa ja häntä auttava nuori nainen huutaa apua. Tuntematon prinssi tulee apuun ja tunnistaa vanhan miehen olevan hänen isänsä, tataarien syrjäytetty kuningas Timur. Prinssi kysyy naiselta, miksi hän asettaa itsensä vaaraan auttamalla syrjäytettyä kuningasta. Nainen, orjatar Liù, vastaa, että koska kerran hän, prinssi Calaf, oli hymyillyt Liùlle. Teloittajan miehet saapuvat. Kansa ja miehet toteavat että kysymyksiä on kolme, mutta vain yksi kuolema, joka lyö kumistinta osallistuu kokeeseen ja on kuoleman oma. Kansa odottaa kärsimättömänä kuuta ja kaunista Turandotia. Kun kansa näkee kalpean Persian prinssin matkalla kohti kuolemaansa verenhimo kääntyy sääliksi. Turandot saapuu antamaan äänettömän teloituskäskynsä. Prinssi lumoutuu Turandotin kauneudesta ja päättää saada hänet omakseen. Keisarin ministerit Ping, Pang ja Pong ilmaantuvat varoittamaan ja estämään prinssiä. Hautausmaat ovat jo täynnä ja Turandot on vain nainen, naisten joukossa. Prinssi ei kuuntele, hän on rakastunut, hullaantunut Turandotiin. Liù anelee häntä luopumaan aikeestaan (”Signore, ascolta!”), mutta Calaf on tehnyt valintansa ja pyytää Liùta huolehtimaan isästään. Prinssi Calaf lyö kumistinta.

Ping, Pang ja Pong pohtivat tulisiko heidän valmistautua häihin vain hautajaisiin. He muistelevat rauhaisia vuosia ennen Turandotin syntymää ja rakkaita kotejaan. Sitten he muistelevat epäonnistuneita kosijoita ja irronneita päitä. He näkevät Kiinan kuolevan, koska Turandot ei suostu avioon, mutta toivovat hänen lopulta taipuvan rakkauden edessä. Trumpettien ääni kertoo seremonian alkavan. Kansa tervehtii keisari Altoumia. Calaf pyytää keisarilta lupaa osallistua kokeeseen. Keisari pyytää Calafia säästämään hänet Calafin kuoleman taakalta sielussaan. Turandot saapuu ja kertoo siveytensä ja julman vaatimuksensa olevan kosto esiäidin prinsessa Lo-U-Lingin kuolemasta (”In questa reggia”). Turandot varoittaa prinssiä; kysymyksiä on kolme, mutta vain yksi kuolema. Calaf vastaa, että kysymyksiä on kolme ja yksi elämä. Prinsessa esittää kaksi ensimmäistä arvoitusta, joihin Calaf vastaa oikein. Turandot komentaa vartijat hiljentämään väkijoukon ja laskeutuu prinssin luo. Hän esittää viimeisen arvoituksen polvilleen pudonneelle prinssille. Prinssi vastaa arvoitukseen oikein: ”Turandot”. Kansa riemuitsee, mutta kauhistunut Turandot ei halua täyttää lupaustaan. Prinssi, joka tahtoo Turandotin rakkauden tarjoaa vaihtoehtoa. Hän ratkaisi kolme arvoitusta, jos Turandot arvaa hänen nimensä aamuun mennessä, on prinssi kuoleman oma.

Turandot on määrännyt, ettei kukaan koko Pekingissä saa nukkua. Kaikki ovat kuoleman uhalla velvoitetut selvittämään prinssin nimeä. Calaf on varma siitä, että hänen salaisuutensa on turvassa ja siitä, että hän lopulta voittaa Turandotin rakkauden (”Nessun dorma”). Ping, Pang ja Pong yrittävät vedota prinssiin tarjoamalla hänelle naisia, rikkauksia ja kunniaa ja lopulta pyytävät prinssiä lähtemään. Jos prinssin nimi ei selviä, Turandot tapattaa koko kansan. Vartijat raahaavat paikalle Timurin ja Liùn ja uhkaavat kiduttaa heitä selvittääkseen prinssin nimen. Turandot saapuu. Hän käskee Timurin puhua, mutta pelastaakseen isäntänsä Liù sanoo, että vain hän tietää muukalaisen nimen. Liù kieltäytyy sanomasta prinssin nimeä edes kidutettuna. Hän sanoo mieluummin kuolevansa kuin kertoo prinssin nimen. Turandot ihmettelee mistä orjatar saa moisen voiman. Liù vastaa, että rakkaus antaa hänelle voimaa. Liù ei kestä enää kidutusta. Hän sanoo Turandotille, että vielä kerran hän on tunteva saman rakkauden kuin Liù (”Tu, che di gel sei cinta”). Liù ottaa vartijalta tikarin ja surmaa itsensä. Kaikki järkyttyvät Liùn kuolemasta. Calaf repii Turandotin hunnun ja suutelee häntä kiihkeästi. Lopulta Turandot ei enää voi vastustaa ja antautuu suudelmaan. Nöyryytetty Turandot pyytää prinssiä lähtemään paljastamma nimeään, mutta Calaf tarjoaa prinsessalle sekä nimensä että henkensä. Aamulla Turandot julistaa kansalle tietävänsä prinssin nimen. Prinssin nimi on Rakkaus. Calaf juoksee syleilemään prinsessaa ja kansa ylistää rakkautta ja aurinkoa.

<3 Mi piace

Puccini-love

Giacomo Puccinin Turandot palaa jälleen Kansallisoopperan ohjelmistoon. Kävin aiemmin viikolla katsomassa pääharjoituksen eikä Puccini pettänyt tälläkään kertaa. Rakastan Puccinin musiikkia, kauniita melodiakulkuja ja ihon alle tunkeutuvaa voimaa. Toivottomana romantikkona haluan vaikuttua ja sukeltaa pää edellä Puccinin oopperoiden romanttisten tarinoiden maailmaan. Turandotissa etenkin massiiviset kuorokohtaukset aiheuttavat positiivisia väristyksiä. Ihmisääni on ensimmäinen instrumentti, jota kuulemme ja jota jokainen omalla tavallaan osaa soittaa. Siksi se varmasti vaikuttaakin meihin niin syvästi.

Turandot jäi Puccinin viimeiseksi oopperaksi. Itse asiassa maestro kuoli sitä kirjoittaessaan ja oopperan viimeisteli hänen oppilaansa Franco Alfano. Kerrotaankin, että Turandotin kantaesityksessä kapellimestari oli keskeyttänyt esityksen ja todennut oopperan päättyvän, sillä tässä kohtaa maestro kuoli. Tapauksesta on aikojen saatossa kuultu niin monta versiota, ettei tarkoista sanoista ole enää tietoa, ainoa mitä voidaan pitää varmana on se, että esitys keskeytettiin. Seuraavissa esityksissä Alfanon finaali kuitenkin oli jo mukana.

Minä aion palata katsomoon vielä uudestaan varsinaista esitystä katsomaan, minkä jälkeen kirjoitan siitä tarkemmin. Pääharjoituksen näkemisen jälkeen ymmärsin, että minun täytyy myös palata Puccinin sankarittarien pariin. (Olen siis kirjoittanut graduni Puccinin La Bohèmen Mimìstä) Huomasin myös, että Puccinin oopperoita on tällä kaudella ihastuttavan paljon tarjolla nähtäväksikin*, joten asia on minun puolestani selvä. Haluan kuitenkin lukea muutamia lähdeteoksia ja tutkia aihetta vielä paremmin ennen kuin kirjoitan siitä tänne. Mutta varmaa on, että kirjoitan aiheesta lisää ennemmin tai myöhemmin.

<3 Mi piace

* Kansallisoopperan ja Savonlinnan Oopperajuhlien ohjelmistoista löytyvät ainakin Turandot, La Bohème, Madama Butterfly ja Manon Lescault.

Kritiikin uudet tuulet?

Osallistuin eilen, lauantaina, tanssin verkkolehti Liikekieli.comin järjestämään seminaariin, joka käsitteli tanssin ja kirjoittamisen suhdetta. Seminaari oli osa yhteispohjoismaista ja baltialaista Kedja Writing Movement -hanketta, jonka tarkoituksena on edistää tanssikirjoittamista ja haastaa sen rajoja. Seminaariin kuului kolme luentoa/avausta, jotka tarjosivat eri näkökulmia tanssin ja kirjoittamisen suhteesta. Virolainen kriitikko ja teatterintutkimuksen tohtorin Ott Karulin käsitteli kritiikkiä ja kriitikontyön rajoja. Ruotsalaiset koreografi ja tanssipedagogi Moa Sahlin ja runoilija ja pedagogi Sara Hallström kertoivat yhteistyöprojektistaan, jonka keskiössä oli koreografian ja runouden vuorovaikutus. Lisäksi Norjalainen koreografi Alan Lucien Øyen puhui kirjoittajan ja koreografin välisestä yhteistyöstä, mutta hänen avaustaan en ikävä kyllä ehtinyt kuulla.

Minun kannaltani seminaarin mielenkiintoisimmaksi sisällöksi nousi Karulinin avaus. Hänen aiheensa ei ole kiinni pelkässä tanssissa vaan koskee kaikkea näyttämötaidetta. Hän puhui kriitikontyön rajojen laajentamisesta ja kriitikosta osana taiteellista prosessia. Alussa hän kävi lyhyesti läpi perusteita, jonka jälkeen perehdyimme varsinaiseen aiheeseen. Hänen mukaansa viisi tärkeintä lähtökohtaa kritiikille ovat taiteen* säilyttäminen (preserving art work), taiteen tulkitseminen (interpreting art work), taiteen välittäminen (mediating art work), arvostelu (judgement) ja palautteen antaminen (feedback). Nämä lähtökohdat saavat erilaisia painotuksia ja niiden merkittävyys vaihtelee riippuen siitä kenelle kritiikkiä kirjoitetaan.

Säilyttämisen ja tulkitsemisen funktiot korostuvat erityisesti akateemisesta näkökulmasta**, kun otetaan huomioon miten merkittävää materiaalia kritiikit ovat taiteen tutkimukselle. Se että nykyisin suurimasta osasta esityksiä on olemassa myös tallenteet, ei vähennä kritiikin merkitystä, sillä toisin kuin tallenteesta kritiikeistä välittyy myös esitystilanteessa mukana olleen katsojan näkökulma ja kokemus. Samalla on muistettava, että vaikka akateeminen kirjoittaminen pyrkiikin objektiivisuuteen, on kritiikki aina vain yhden ihmisen tulkinta teoksesta. Välittämisen funktiossa kritiikki toimii siltana yleisön ja esityksen välillä tuomalla esityksen julkisuuteen, ja hyödyttää näin sekä taiteen tekijöitä että yleisöä. Arvostelu on osa tietynlaista kritiikkiä ja se palvelee lähinnä katsojaa. Kyse on kriitikon mielipiteestä siitä onko esitys näkemisen arvoinen. Sen sijaan palaute eli feedback on suunnattu taiteilijalle. Tämän tyyppistä kritiikkiä näkee esimerkiksi alan lehdissä, joiden lukijat ovat enimmäkseen taiteen ammattilaisia.

Karulinin avauksen mielenkiintoisin anti liittyi nimenomaan kritiikin palautteen antamisen funktioon. Karulin avasi omaa yhteistyötään taiteilijoiden kanssa. Hän kertoi kahdesta eri tavasta olla taiteilijan apuna, ja hän nimitti näitä tapoja nimillä cooperative criticism ja individual criticism. Kyse on siis kriitikon ja taiteilijan yhteistyön prosessista. On kuitenkin huomattava, että kummassakaan tavassa kriitikko ei koskaan ole osa taiteellista työryhmää, vaan hänen työnsä on erillään taiteellisesta työstä.

Cooperative criticism on yhteistyötä taiteilijan kanssa jo ennen esityksen valmistumista. Tässä toimintatavassa kriitikko kertoo taiteilijalle omia näkemyksiään ja mielipiteitään teoksen valmistumisprosessin aikana. Tämä voi tapahtua esimerkiksi ohjaajan kanssa ratkaisuja pohtien tai palautteena harjoitusten jälkeen. Tällöin kriitikon haasteena on se miten pitää ulkopuolisen näkökulma ja miten omat huomiot voi olla taiteilijalle avuksi.

Individual criticism puolestaan on henkilökohtainen palaute esimerkiksi tietylle näyttelijälle ensi-illan jälkeen. Siinä kriitikko ja näyttelijä käyvät esityksen yhdessä läpi kohtaus kohtaukselta, ja molemmat kertovat kokemansa omasta näkökulmastaan. Tämän keskustelun keskiössä on taiteilija ja hänen työnsä.

Ylläkuvatut toimintatavat venyttävät perinteisen kriitikontyön rajoja mielenkiintoisella tavalla. Taiteilijan ja kriitikon luottamuksellinen yhteistyö lähtee aina taiteilijasta käsin ja sen tarkoitus on nimenomaan hyödyttää taiteilijaa. Tämä työ voidaan tehdä joko keskustellen tai kirjeenvaihdolla. Tämän tyyppinen kritiikki kiinnostaa minua suuresti. Siinä hyöty on suoraan sekä taiteilijalle, että kriitikolle eikä erillisiä julkaisukanavia tarvita. Toki tämän tyylisiä keskusteluja käydään jatkuvasti taiteilijoiden kesken, mutta on kiinnostavaa mitä uutta kriitikon näkökulma ja ammattitaito voisi tuoda tähän keskusteluun. Oman näkemykseni mukaan taiteilija ja kriitikko jakavat saman rakkauden kohteen, mutta katsovat sitä eri näkökulmista. Minua kiinnostaa suuresti millaisia mahdollisuuksia näiden näkökulmien yhdistäminen voisikaan saada aikaan.

<3 Mi piace

*Taiteella viitataan tässä mihin tahansa näyttämötaiteen muotoon, jossa teokset ovat esityksiä.

**Akateemisesta näkökulmasta kaikki esitystutkimus on historiallista tutkimusta, sillä esitys katoaa ja lakkaa olemasta jo esitystapahtuman aikana.

Deca Dance Helsinki

Esitys ei ala katsomon valojen sammumisella, vaan musiikki alkaa soida kun näyttämö on pimeä ja katsomo valaistu. Tämä ei ole sitä mitä Kansallisoopperan näytöksissä on tottunut odottamaan. Näin jo aivan esityksen alussa aloin hyristä mielihyvästä, tänään nähtäisiin jotain aivan muuta. Deca Dance koostuu kohtauksista, jotka voitaisiin helposti nähdä myös yksittäisinä esityksinä. Esitystä ei selitetä tai sanallisteta kertaakaan, vaan luotetaan tanssiin ja sen voimaan välittäjänä. Kokemusta onkin vaikea sanallistaa edes näin jälkikäteen. Kohtausten tunnelmat vaihtelevat hurmoksellisesta herkkään ja hauskaan. Alun intensiivisyys lähentelee uskonnollista kokemusta, joka imaisee katsojan mukaansa. Kiihko ja rytmi tarttuvat kehoon ja liikkeen lumovoima pitää myös katsojan kehon otteessaan koko esityksen ajan ja ainakin minun tapauksessani vielä esityksen päätyttyä ja kotonakin.

Rakefet Levyn puvustus on yksinkertainen ja rento. Kaikki tanssijat ovat pukeutuneet samaan ”univormuun” housuihin ja toppiin, mutta jokaisella on omanlaisensa väriyhdistelmä, jolloin jokainen tanssija on osaltaan sekä osa massaa että yksilö. Viiden miehen liehuvissa lahkeissa tanssima kohtaus poikkesi kokonaisuudesta paitsi pukujen osalta myös tunnelmallisesti. Kohtauksessa on muusta esityksestä poikkeavaa herkkyyttä, jopa kipua ja surua. Esityksen kokonaisuuteen liitettynä se tuntuu puhuvan eriytymisestä, ryhmään kuulumisesta ja irti pääsystä, Kohtaus koskettaa ryhmäytymisen pimeitä puolia, siinä missä esityksen tunnelma on muuten rento ja pinta värisee alla kuplivasta naurusta. Lopulta koko esityksen keskeiseksi teemaksi tuntuu nousevan ryhmä ja ryhmän osat. Se miten yksilö erottuu ja sekoittuu osaksi massaa, miten pienryhmät suuren ryhmän sisällä haastavat toisensa ja miten parit kohtaavat ja eroavat.

Lavastus on yksinkertainen, vain mustat verhot ja vaalea tanssimatto. Tunnelmat luodaan valaistuksella eikä muuta edes kaipaa. Oman erillisen kohtauksensa muodostaa myös näyttämön siivoaminen kesken esityksen. Viiden miehen kohtauksen jäljiltä näyttämöllä on vettä ja maalia. Näyttämötekniikka kuivaa tanssimaton valaistulla näyttämöllä ja kaksi tanssijaa odottavat vuoroansa näyttämön takaosassa. Kuin suoraan esitystutkimuksen oppikirjasta yleisö antaa spontaanit väliaplodit. Aitous viehättää. Lopulta on kuitenkin todettava, että esitys on kautta linjan täynnä aitoa ja vahvaa läsnäoloa.

Ohad Naharinin liikekieli on intensiivistä mutta leikittelevää. Välillä lava täyttyy toisiaan tukevista ja välillä toisensa haastavista yksityiskohdista. Sitten vastapainoksi näemme soolon, dueton tai vain muutaman tanssijan kohtauksen. Deca Dancea kuvaavat erityisesti tyylin vaihtelut. Liike flirttailee niin klassisen baletin, paritanssien kuin akrobatiankin kanssa. Tanssijan kehon lukemattomat mahdollisuudet ovat vahvasti ja monipuolisesti läsnä. Myös musiikin tyylilajit vaihtelevat härskisti popista Vivaldiin ja muutenkin musiikki vaihtelee aina miesäänen luettelemista numeroista elektroniseen sovitukseen klassisen musiikin kenties kuluneimmasta hitistä Ravelin Bolerosta. Kuitenkin kaikesta illan aikana koetusta kehkeytyy yhtenäinen ja rikas kokonaisuus. Deca Dance yllättää katsojan positiivisella tavalla kerta toisensa jälkeen. Esityksen päättyessä jää kaipaamaan lisää eikä yleisö ole saada kylläkseen aplodeeraamisesta.

<3 Mi piace.