Peacockin sali on karu ja ympärillä autio ja pimeä huvipuisto oli marraskuisessa sateessa suorastaan aavemainen. Ikävä teatteritaloa tuli viimeistään narikassa, kun aulatyötekijät olivat kääriytyneet lämpimiin takkeihin. Onneksi teatteritalon remontti ei kestä ikuisesti!
Esitys alkoi aikakauteen vievän videomontaasin jälkeen hieman tahmeasti, ja ehdin jo pelätä tulisiko illasta kiusallinen. Mutta pahin tahmeus suli pian. Ja vaikka muutamat kohtaukset tuntuivatkin kankeilta vielä esityksen jatkuessakin, on tämä näyttelemisen kankeus helppo antaa anteeksi musiikki- ja tanssikohtausten valloittavuuden vuoksi. Liekö syy alun tahmeuteen enemmän Markku Nenosen ohjauksessa vai Peacockin teatteritilan hallimaisuudessa? Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin, Peacockin tila tukee hyvin Billy Elliotin maailman kylmyyttä ja kolkkoutta. Jani Uljaan ja Jari Ijäksen punatiilen sävyttämä lavastus herää eloon ja vaihtaa tunnelmasta toiseen William Ilesin loistavan valosuunnittelun myötä.
Billy Elliotin parasta antia on sen erittäin taidokas dramaturgia, joka oman kokemukseni mukaan on harvinaista herkkua musikaalin maailmassa (tästä varmasti Kaisa osaisi sanoa paljon paljon enemmän). Tanssiin rakastuvan pojan tarina kietoutuu kaivostyöläisten lakon kautta yhteiskunnan mulistuksiin. Billy murtaa paitsi tiensä läpi paitsi kapeasta miehenmallista myös yhteiskuntaluokkien rajoista. Työläistaustainen poika vaihtaa nyrkkeilyn balettiin, työläisidentiteetin keski- ja yläluokan kulttuuriin, yhteiskunnan odottaman tulevaisuuden omaansa ja kapean roolin itseilmaisuun. Samalla kaivostoiminnan varaan rakentunut kaupunki on romahtamassa. Työväen luokka menettää ansionsa ja keskiluokka kaupunkinsa. Vaikka Billy Elliot on vahvasti epookkiin sidottu draama, on sen teemat vahvasti läsnä tänäkin päivänä paitsi itseilmaisun vapauteen myös poliittisiin asetelmiin liittyen. Tänä individualismin aikana jokainen on tavalla tai toisella etsinyt omaa tietään aarrekarttojen, aamusivujen, kuntoilun, opiskelun, alanvaihdon tai muun omaa identiteettiä ja luovuutta rakentavan toiminnan keinoin. Samaan aikaan hallitus tekee kipeitä leikkauksia julkiseen sektoriin, seksuaalivähemmistöjen oikeuksista käydään kiivasta taistelua, työntekijäin oikeudet sekä maksuton koulutus on uhattuna ja kovimman hinnan maksavat köyhimmät ja heikoimmat.
Viimeistään Billyn, Amos Brotherus, ja tanssinopettaja Wilkinsonin, Jonna Järnefelt, ensimmäisessä yhteisessä kohtauksessa alkukankeudesta kärsinyt esitys vetää katsojan puolelleen. Näytelmän edetessä Billyn ja rouva Wilkinsonin hahmot kasvavat hiljalleen lämpimämmiksi hahmojen ystävyyden syventyessä, ja tanssinopettajan aito kiintymys oppilaaseensa alkaa välittyä. Amos Brotherus on hurmaava ja aito, elämänsä pyörteissä räpistelevänä Billynä. Kohtaus, jossa Billy ja rouva Wilkinson lukevat Billyn kuolleen äidin kirjeen, saa kyynisimmänkin katsojan herkistymään. Järnefeltin ja kuollutta äitiä näytelleen Raili Raitalan äänet soivat yhteen ja Brotherus pystyy välittämään Billyn haavoittuvuuden pienieleisesti, rikkomatta kohtauksen herkkyyttä.
Billy Elliotin dramaturgian taidokkuus ei jää ainoastaa aiheiden käsittelyn tasolle, vaan kohtaukset rytmittyvät niin, että katsoja saa tarvitsemansa aina oikeaan aikaan. Yhdeksi suosikki kohtauksistani nousi Billyn ja hänen ystävänsä Michaelin, Luka Haikonen, yhteinen laulukohtaus mekkoihin pukeutuneena. Kohtaus kasvaa lasten leikistä kohti huikeaa bravuurinumeroa. Tässä kohtauksessa poikien valovoimaisuus pääsi oikeuksiinsa aivan erityisellä tavalla. En voi muuta kuin ihailla Brotheruksen ja Haikosen työskentelyä! Luka Haikonen taitaa komiikan menettämättä Michaelin hahmon riipivää koskettavuutta, mikä olisi loisto saavutus kokeneellekin näyttelijälle.
Myös Kari Mattilan ja Sami Paasilan roolityöt Billyn isänä ja veljenä on mainittava. Mattilan ja Paasilan hahmojen kautta kaivostyöläisten yhteisön hätä ja taloutta raastava lakko tulevat lähelle. Esityksen parhaaseen antiin kuuluu myös kohtaus, jossa lakkolaisten ja poliisien väliset kahnaukset ja lasten balettitunti sekoittuvat näyttämöllä limittäin yhdeksi kohtaukseksi. Miten nämä miehet, joiden maailma on auttamattoman rujo ja karski, voivat selvitä Billyn kasvattamisesta ilman äitiä? Mistä tietää mikä lopulta on pojan parhaaksi, ja mikä vain omia ennakkoluuloja?
Balettitanssija Antti Keinänen aikuisena Billynä toi esityksen karuun maailmaan kauneutta ja liikeellistä erityislahjakkuutta. Brotheruksen ja Keinäsen yhteinen kohtaus oli lumoavan kaunis ja koskettava.
<3 Mi piace
