Esitys
ei ala katsomon valojen sammumisella, vaan musiikki alkaa soida kun näyttämö on
pimeä ja katsomo valaistu. Tämä ei ole sitä mitä Kansallisoopperan näytöksissä
on tottunut odottamaan. Näin jo aivan esityksen alussa aloin hyristä
mielihyvästä, tänään nähtäisiin jotain aivan muuta. Deca Dance koostuu
kohtauksista, jotka voitaisiin helposti nähdä myös yksittäisinä esityksinä.
Esitystä ei selitetä tai sanallisteta kertaakaan, vaan luotetaan tanssiin ja
sen voimaan välittäjänä. Kokemusta onkin vaikea sanallistaa edes näin
jälkikäteen. Kohtausten tunnelmat vaihtelevat hurmoksellisesta herkkään ja
hauskaan. Alun intensiivisyys lähentelee uskonnollista kokemusta, joka imaisee
katsojan mukaansa. Kiihko ja rytmi tarttuvat kehoon ja liikkeen lumovoima pitää
myös katsojan kehon otteessaan koko esityksen ajan ja ainakin minun
tapauksessani vielä esityksen päätyttyä ja kotonakin.
Rakefet
Levyn puvustus on yksinkertainen ja rento. Kaikki tanssijat ovat pukeutuneet
samaan ”univormuun” housuihin ja toppiin, mutta jokaisella on omanlaisensa
väriyhdistelmä, jolloin jokainen tanssija on osaltaan sekä osa massaa että
yksilö. Viiden miehen liehuvissa lahkeissa tanssima kohtaus poikkesi
kokonaisuudesta paitsi pukujen osalta myös tunnelmallisesti. Kohtauksessa on
muusta esityksestä poikkeavaa herkkyyttä, jopa kipua ja surua. Esityksen
kokonaisuuteen liitettynä se tuntuu puhuvan eriytymisestä, ryhmään kuulumisesta
ja irti pääsystä, Kohtaus koskettaa ryhmäytymisen pimeitä puolia, siinä missä
esityksen tunnelma on muuten rento ja pinta värisee alla kuplivasta naurusta.
Lopulta koko esityksen keskeiseksi teemaksi tuntuu nousevan ryhmä ja ryhmän
osat. Se miten yksilö erottuu ja sekoittuu osaksi massaa, miten pienryhmät
suuren ryhmän sisällä haastavat toisensa ja miten parit kohtaavat ja eroavat.
Lavastus
on yksinkertainen, vain mustat verhot ja vaalea tanssimatto. Tunnelmat luodaan
valaistuksella eikä muuta edes kaipaa. Oman erillisen kohtauksensa muodostaa
myös näyttämön siivoaminen kesken esityksen. Viiden miehen kohtauksen jäljiltä
näyttämöllä on vettä ja maalia. Näyttämötekniikka kuivaa tanssimaton
valaistulla näyttämöllä ja kaksi tanssijaa odottavat vuoroansa näyttämön
takaosassa. Kuin suoraan esitystutkimuksen oppikirjasta yleisö antaa spontaanit
väliaplodit. Aitous viehättää. Lopulta on kuitenkin todettava, että esitys on
kautta linjan täynnä aitoa ja vahvaa läsnäoloa.
Ohad
Naharinin liikekieli on intensiivistä mutta leikittelevää. Välillä lava täyttyy
toisiaan tukevista ja välillä toisensa haastavista yksityiskohdista. Sitten vastapainoksi
näemme soolon, dueton tai vain muutaman tanssijan kohtauksen. Deca Dancea
kuvaavat erityisesti tyylin vaihtelut. Liike flirttailee niin klassisen
baletin, paritanssien kuin akrobatiankin kanssa. Tanssijan kehon lukemattomat
mahdollisuudet ovat vahvasti ja monipuolisesti läsnä. Myös musiikin tyylilajit
vaihtelevat härskisti popista Vivaldiin ja muutenkin musiikki vaihtelee aina
miesäänen luettelemista numeroista elektroniseen sovitukseen klassisen musiikin
kenties kuluneimmasta hitistä Ravelin Bolerosta. Kuitenkin kaikesta illan
aikana koetusta kehkeytyy yhtenäinen ja rikas kokonaisuus. Deca Dance yllättää
katsojan positiivisella tavalla kerta toisensa jälkeen. Esityksen päättyessä
jää kaipaamaan lisää eikä yleisö ole saada kylläkseen aplodeeraamisesta.
<3
Mi piace.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti