Deca Dance Helsinki

Esitys ei ala katsomon valojen sammumisella, vaan musiikki alkaa soida kun näyttämö on pimeä ja katsomo valaistu. Tämä ei ole sitä mitä Kansallisoopperan näytöksissä on tottunut odottamaan. Näin jo aivan esityksen alussa aloin hyristä mielihyvästä, tänään nähtäisiin jotain aivan muuta. Deca Dance koostuu kohtauksista, jotka voitaisiin helposti nähdä myös yksittäisinä esityksinä. Esitystä ei selitetä tai sanallisteta kertaakaan, vaan luotetaan tanssiin ja sen voimaan välittäjänä. Kokemusta onkin vaikea sanallistaa edes näin jälkikäteen. Kohtausten tunnelmat vaihtelevat hurmoksellisesta herkkään ja hauskaan. Alun intensiivisyys lähentelee uskonnollista kokemusta, joka imaisee katsojan mukaansa. Kiihko ja rytmi tarttuvat kehoon ja liikkeen lumovoima pitää myös katsojan kehon otteessaan koko esityksen ajan ja ainakin minun tapauksessani vielä esityksen päätyttyä ja kotonakin.

Rakefet Levyn puvustus on yksinkertainen ja rento. Kaikki tanssijat ovat pukeutuneet samaan ”univormuun” housuihin ja toppiin, mutta jokaisella on omanlaisensa väriyhdistelmä, jolloin jokainen tanssija on osaltaan sekä osa massaa että yksilö. Viiden miehen liehuvissa lahkeissa tanssima kohtaus poikkesi kokonaisuudesta paitsi pukujen osalta myös tunnelmallisesti. Kohtauksessa on muusta esityksestä poikkeavaa herkkyyttä, jopa kipua ja surua. Esityksen kokonaisuuteen liitettynä se tuntuu puhuvan eriytymisestä, ryhmään kuulumisesta ja irti pääsystä, Kohtaus koskettaa ryhmäytymisen pimeitä puolia, siinä missä esityksen tunnelma on muuten rento ja pinta värisee alla kuplivasta naurusta. Lopulta koko esityksen keskeiseksi teemaksi tuntuu nousevan ryhmä ja ryhmän osat. Se miten yksilö erottuu ja sekoittuu osaksi massaa, miten pienryhmät suuren ryhmän sisällä haastavat toisensa ja miten parit kohtaavat ja eroavat.

Lavastus on yksinkertainen, vain mustat verhot ja vaalea tanssimatto. Tunnelmat luodaan valaistuksella eikä muuta edes kaipaa. Oman erillisen kohtauksensa muodostaa myös näyttämön siivoaminen kesken esityksen. Viiden miehen kohtauksen jäljiltä näyttämöllä on vettä ja maalia. Näyttämötekniikka kuivaa tanssimaton valaistulla näyttämöllä ja kaksi tanssijaa odottavat vuoroansa näyttämön takaosassa. Kuin suoraan esitystutkimuksen oppikirjasta yleisö antaa spontaanit väliaplodit. Aitous viehättää. Lopulta on kuitenkin todettava, että esitys on kautta linjan täynnä aitoa ja vahvaa läsnäoloa.

Ohad Naharinin liikekieli on intensiivistä mutta leikittelevää. Välillä lava täyttyy toisiaan tukevista ja välillä toisensa haastavista yksityiskohdista. Sitten vastapainoksi näemme soolon, dueton tai vain muutaman tanssijan kohtauksen. Deca Dancea kuvaavat erityisesti tyylin vaihtelut. Liike flirttailee niin klassisen baletin, paritanssien kuin akrobatiankin kanssa. Tanssijan kehon lukemattomat mahdollisuudet ovat vahvasti ja monipuolisesti läsnä. Myös musiikin tyylilajit vaihtelevat härskisti popista Vivaldiin ja muutenkin musiikki vaihtelee aina miesäänen luettelemista numeroista elektroniseen sovitukseen klassisen musiikin kenties kuluneimmasta hitistä Ravelin Bolerosta. Kuitenkin kaikesta illan aikana koetusta kehkeytyy yhtenäinen ja rikas kokonaisuus. Deca Dance yllättää katsojan positiivisella tavalla kerta toisensa jälkeen. Esityksen päättyessä jää kaipaamaan lisää eikä yleisö ole saada kylläkseen aplodeeraamisesta.

<3 Mi piace.