Kohtauksia eräästä avioliitosta

Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että Ingmar Bergmanin teksti on upea, loistava. Teksti saavuttaa uskomattomalla tarkkuudella kaiken sen raakuuden ja herkkyyden, mikä kahden ihmisen suhteeseen sisältyy. Kohtauksia eräästä avioliitosta kertoo avioparin, Johanin ja Mariannen tarinan. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä avioliitosta, vaan kokonaisesta ihmissuhteesta. Nämä kaksi ovat sidotut toisiinsa myös avioeron jälkeen. Suhde ei lopu yhteiselon jälkeen, suhde ei lopu väkivaltaan eikä edes uusiin avioliittoihin. Suhde on, niin kauan kuin nämä kaksi ihmistä ovat. Tarinan aikana Johan ja Marianne kuorivat toisiaan kerros kerrokselta kuin sipulia, yhä syvemmälle ja syvemmälle kohti haavoittuvaa keskustaa. Lopulta kuitenkin herää kysymys voiko ihmisen keskusta, todellista minuutta koskaan saavuttaa? Voimmeko koskaan olla aidosti itsemme toiselle, voimmeko olla aitoja edes itsellemme? Missä menee roolin ja todellisen itsen raja?

Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämö sopii mittasuhteiltaan hyvin Bergmanin tekstin esittämiseen. Näyttämö on intiimi, mutta yleisön onneksi katsomo on kuitenkin kohtalaisen suuri. Kokonaisuus on riisuttu. Markus Tsokkisen lavastus on yksinkertainen ja tyylikäs, näyttämöllä on vain tarvittava. Värimaailma on hillitty ja tunnelma jatkuu puvustuksessa, joka myös on Tsokkisen käsialaa. Teppo Saarisen valot tukevat ja ovat vahvasti osana lavastusta. Näyttämökuva jättää hyvällä tavalla tilaa näyttelijäntyölle. Myös Pasi Lampelan ohjaus on kunnioittanut vahvasti näyttelijöiden ammattitaitoa. Toiminta näyttämöllä tuntuu erittäin orgaaniselta. Esityksessä tasapainoillaan kipeän ja huvittavan häilyvässä rajamaastossa, eikä turhaan rankisteluun sorruta, vaikka tekstissä olisi mahdollisuudet siihenkin. Ratkaisu pitää tapahtumat lähellä katsojaa ja antaa arvoa Bergmanin tekstin vivahteille.

Näyttelijät Eero Aho ja Merja Larivaara ottavat vastaan heille tarjotun tilan. Esityksen vaikuttavuus on pitkälti juuri näyttelijäntyön tarkkuudessa. Riisuttu tyyli jatkuu näyttelijäntyössä, ja jokainen ilme ja ele saa suuren merkityksen. Tämä vaatii paljon näyttelijöiltä, pienikin herpaantuminen näkyy katsomoon välittömästi. Erityisesti Ahon Johan on näyttämöllä lihaa ja verta. Hän hyppää rohkeasti roolihahmonsa nahkoihin ja elää Johanin tuskan, ahdistuksen ja yksinäisen onnen. Myös Larivaara on Mariannen roolissa oikein hyvä, mutta ei lopulta yllä samaan ilmaisun henkilökohtaisuuteen kuin Aho. Näyttelijä ei samalla tavalla katoa roolin takaa. Katsojana minulle jää hieman epämääräinen tunne siitä, että näyttelijä olisi pehmeämpi kuin roolihahmonsa. Ehkä tämän seurauksena huomaan katsomossa samaistuvani Johaniin ja hengittäväni Johanin hahmon tahtiin. Erityisesti Johanin kuvaus siitä fyysisestä kivusta, jonka absoluuttinen yksinäisyyden tunne aiheuttaa, koskettaa aidosti. Tässä kohdin yhdistyivät ihailtavalla tavalla sekä näytelmätekstin että näyttelijäntyön erinomaisuus.

Kaiken kaikkiaan, Kohtauksia eräästä avioliitosta on yksi parhaista teatteriesityksistä, joita olen vähään aikaan nähnyt. Riisutussa toteutuksessa efektit, kuten nykyisin niin usein nähdyt projisoinnit ja näyttelijöiden mikittämisen vaativat äänimaailmat, loistivat poissaolollaan. Esitys luottaa Bergmanin tekstiin sekä Ahon ja Larivaaran karismaan, ja tuo luottamus palkitaan. Kiitos.

<3 Mi piace