Kritiikin uudet tuulet?

Osallistuin eilen, lauantaina, tanssin verkkolehti Liikekieli.comin järjestämään seminaariin, joka käsitteli tanssin ja kirjoittamisen suhdetta. Seminaari oli osa yhteispohjoismaista ja baltialaista Kedja Writing Movement -hanketta, jonka tarkoituksena on edistää tanssikirjoittamista ja haastaa sen rajoja. Seminaariin kuului kolme luentoa/avausta, jotka tarjosivat eri näkökulmia tanssin ja kirjoittamisen suhteesta. Virolainen kriitikko ja teatterintutkimuksen tohtorin Ott Karulin käsitteli kritiikkiä ja kriitikontyön rajoja. Ruotsalaiset koreografi ja tanssipedagogi Moa Sahlin ja runoilija ja pedagogi Sara Hallström kertoivat yhteistyöprojektistaan, jonka keskiössä oli koreografian ja runouden vuorovaikutus. Lisäksi Norjalainen koreografi Alan Lucien Øyen puhui kirjoittajan ja koreografin välisestä yhteistyöstä, mutta hänen avaustaan en ikävä kyllä ehtinyt kuulla.

Minun kannaltani seminaarin mielenkiintoisimmaksi sisällöksi nousi Karulinin avaus. Hänen aiheensa ei ole kiinni pelkässä tanssissa vaan koskee kaikkea näyttämötaidetta. Hän puhui kriitikontyön rajojen laajentamisesta ja kriitikosta osana taiteellista prosessia. Alussa hän kävi lyhyesti läpi perusteita, jonka jälkeen perehdyimme varsinaiseen aiheeseen. Hänen mukaansa viisi tärkeintä lähtökohtaa kritiikille ovat taiteen* säilyttäminen (preserving art work), taiteen tulkitseminen (interpreting art work), taiteen välittäminen (mediating art work), arvostelu (judgement) ja palautteen antaminen (feedback). Nämä lähtökohdat saavat erilaisia painotuksia ja niiden merkittävyys vaihtelee riippuen siitä kenelle kritiikkiä kirjoitetaan.

Säilyttämisen ja tulkitsemisen funktiot korostuvat erityisesti akateemisesta näkökulmasta**, kun otetaan huomioon miten merkittävää materiaalia kritiikit ovat taiteen tutkimukselle. Se että nykyisin suurimasta osasta esityksiä on olemassa myös tallenteet, ei vähennä kritiikin merkitystä, sillä toisin kuin tallenteesta kritiikeistä välittyy myös esitystilanteessa mukana olleen katsojan näkökulma ja kokemus. Samalla on muistettava, että vaikka akateeminen kirjoittaminen pyrkiikin objektiivisuuteen, on kritiikki aina vain yhden ihmisen tulkinta teoksesta. Välittämisen funktiossa kritiikki toimii siltana yleisön ja esityksen välillä tuomalla esityksen julkisuuteen, ja hyödyttää näin sekä taiteen tekijöitä että yleisöä. Arvostelu on osa tietynlaista kritiikkiä ja se palvelee lähinnä katsojaa. Kyse on kriitikon mielipiteestä siitä onko esitys näkemisen arvoinen. Sen sijaan palaute eli feedback on suunnattu taiteilijalle. Tämän tyyppistä kritiikkiä näkee esimerkiksi alan lehdissä, joiden lukijat ovat enimmäkseen taiteen ammattilaisia.

Karulinin avauksen mielenkiintoisin anti liittyi nimenomaan kritiikin palautteen antamisen funktioon. Karulin avasi omaa yhteistyötään taiteilijoiden kanssa. Hän kertoi kahdesta eri tavasta olla taiteilijan apuna, ja hän nimitti näitä tapoja nimillä cooperative criticism ja individual criticism. Kyse on siis kriitikon ja taiteilijan yhteistyön prosessista. On kuitenkin huomattava, että kummassakaan tavassa kriitikko ei koskaan ole osa taiteellista työryhmää, vaan hänen työnsä on erillään taiteellisesta työstä.

Cooperative criticism on yhteistyötä taiteilijan kanssa jo ennen esityksen valmistumista. Tässä toimintatavassa kriitikko kertoo taiteilijalle omia näkemyksiään ja mielipiteitään teoksen valmistumisprosessin aikana. Tämä voi tapahtua esimerkiksi ohjaajan kanssa ratkaisuja pohtien tai palautteena harjoitusten jälkeen. Tällöin kriitikon haasteena on se miten pitää ulkopuolisen näkökulma ja miten omat huomiot voi olla taiteilijalle avuksi.

Individual criticism puolestaan on henkilökohtainen palaute esimerkiksi tietylle näyttelijälle ensi-illan jälkeen. Siinä kriitikko ja näyttelijä käyvät esityksen yhdessä läpi kohtaus kohtaukselta, ja molemmat kertovat kokemansa omasta näkökulmastaan. Tämän keskustelun keskiössä on taiteilija ja hänen työnsä.

Ylläkuvatut toimintatavat venyttävät perinteisen kriitikontyön rajoja mielenkiintoisella tavalla. Taiteilijan ja kriitikon luottamuksellinen yhteistyö lähtee aina taiteilijasta käsin ja sen tarkoitus on nimenomaan hyödyttää taiteilijaa. Tämä työ voidaan tehdä joko keskustellen tai kirjeenvaihdolla. Tämän tyyppinen kritiikki kiinnostaa minua suuresti. Siinä hyöty on suoraan sekä taiteilijalle, että kriitikolle eikä erillisiä julkaisukanavia tarvita. Toki tämän tyylisiä keskusteluja käydään jatkuvasti taiteilijoiden kesken, mutta on kiinnostavaa mitä uutta kriitikon näkökulma ja ammattitaito voisi tuoda tähän keskusteluun. Oman näkemykseni mukaan taiteilija ja kriitikko jakavat saman rakkauden kohteen, mutta katsovat sitä eri näkökulmista. Minua kiinnostaa suuresti millaisia mahdollisuuksia näiden näkökulmien yhdistäminen voisikaan saada aikaan.

<3 Mi piace

*Taiteella viitataan tässä mihin tahansa näyttämötaiteen muotoon, jossa teokset ovat esityksiä.

**Akateemisesta näkökulmasta kaikki esitystutkimus on historiallista tutkimusta, sillä esitys katoaa ja lakkaa olemasta jo esitystapahtuman aikana.