Tohtori Zivago

Tohtori Zivago on suuri, monellakin eri tapaa. Jo Boris Pasternakin (1890–1960) romaani itsessään on suuri, Tohtori Zivago -romaani julkaistiin 1957, mutta Pasternak oli kirjoittanut osia siitä jo 1910- ja 1920-luvuilla. Vuonna 1958 Pasternakille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto, eikä vähiten Tohtori Zivagon vuoksi, mutta neuvostoviranomaisten painostuksen vuoksi hän joutui kieltäytymään palkinnosta. Sitten, vuonna 1965, Tohtori Zivagosta tehtiin David Leanin ohjaama menestyselokuva. Viisi oscaria saaneen elokuvan pääosia esittivät Omar Sharif, Julie Christie ja Geraldine Chaplin. Elokuva on syöpynyt monien mieleen juuri sinä aitona Tohtori Zivagon kuvastona. Tällä taustalla on selvää, että Tohtori Zivago on haastava musikaali niin tekijöille kuin yleisöllekin, kun jo musikaali lajityyppinä on itsessäänkin haastava. Siinä missä usikaali vaatii esiintyjiltä monialaisuutta ja erityistaitoja, vaatii se katsojilta kykyä hyväksyä ja tunnistaa lajityypin erityispiirteet, siitä lähtien että esiintyjät ilmaisevat itseään laulamalla.

Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö on valtava, kuin lentokenttä, jonne esiintyjät helposti hukkuvat, ja jonka toista laitaa katsomon reunalta paikan ostaneen voi olla vaikea nähdä. Tohtori Zivagon kaltaisen jättiläisen esittämiseen se on omiaan. Tohtori Zivago on lähes läpisävelletty musikaali ja varsinaista puhuttua dialogia on kohtalaisen vähän. Osa teemoista kiertää muistumina läpi koko teoksen, esimerkiksi Jurin ja Tonjan sekä Jurin ja Laran teemat. Selkeitä korvamatoja ei ensikuulemalta kuitenkaan jäänyt. Ralf Forsströmin suunnittelema lavastus pysyy samana koko esityksen ajan ja muuntuu kevyesti sotatantereesta rautatieasemaksi ja palatsista maalaismaisemaksi. Lavastuksen ilme on kylmän metallinen, jota enimmäkseen kylmäsävyiset valot korostavat. Näyttämökuva henkii paitsi kylmyyttä ja talvea, myös neuvostovallankumouksen ajan henkistä kylmyyttä, missä ihmiset muuttuvat hiljalleen osaksi koneistoa. Tyylitellyn lavastuksen vastapainoksi puvustus mukailee epookkia.

Esityksen keskiössä on vain muutama hahmo, joiden ympärillä vallankumousta toteuttaa lahjakas ensemble. Tohtori Zivagon ensemble venyy tilanteesta ja roolista toiseen. Lyhyet ensemblenäyttelijöiden soolot paljastavat, että ensembleen on valittu paitsi loistavia laulajia myös erinomaisia tanssijoita. Ensemblen koreografiat on koostettu niin, että ensemble toimii kokonaisuutena, tanssijat ja laulajat eivät erotu liian selkeästi toisistaan. Gunilla Olsson Karlssonin koreografiat tukevat ja täydentävät näyttämötoimintaa nousematta kuitenkaan erillisiksi tanssikohtauksiksi.

Keskeisiä rooleja ovat Juri Zivago ja Lara Antipov sekä heidän rakkautensa jalkoihin jäävät aviopuolisot Tonja Zivago ja Paša Antipov. Zivagon vaimoa Tonjaa esittävä Anna-Maija Jalkanen laulaa teknisesti ja tarkasti, ja hänen äänensä soi pehmeänä ja kirkkaana. Antti Timosen ”Et armoa saa” (No Mercy At All) -laulussa kaikuvat sekä vallan sokaiseman että mustasukkaisuuden riivaaman Paša Antipovin mahtailu ja epätoivo, voiman ja heikkouden ristiriita. Lara Antipovan vaativan roolin esittää Anna-Maija Tuokko. Tuokko on selvästi laulajana heikompi kuin muut solistit. Tiistain esityksessä ääntä ilmeisesti rasitti myös flunssa, ja etenkin esityksen alussa Tuokon ääni pakeni nasaaliin. Tuokon verrattain heikompi laulutekniikka saa kuitenkin symbolisen merkityksen Laran sosiaalisen taustan kuvaajana. Muiden keskeisten hahmojen koulutetut lauluäänet vertautuvat hahmojen koulusivistykseen, joka Laran hahmolta puuttuu. Laulutekniikan puutteista huolimatta Tuokko tekee Larana vaikuttavan roolityön. Tuokon Lara on vahva ja kiihkeä nainen, ja katsojan on helppo nähdä miksi näytelmän miehet hurmaantuvat hänestä. Esityksen ehdoton sankari on pääroolissa esiintyvä Tuukka Leppänen. Leppänen on todellinen musikaalinäyttelijä, hänen työssään upeaan lauluääneen yhdistyvät tarkka näyttelijäntyö ja liikkeen ymmärrys. Leppäsen Juri Zivago on kahden maailman välissä ja molemmissa ulkopuolinen. Hän on runoilija-lääkäri, rahaton aristokraatti ja vallankumouksellisten silmissä ennen kaikkea ylimystön edustaja, hän on tunnontuskia kärsivä aviomies, joka uskoo kunniallisuuteen, mutta samalla hän on toivottomasti toiseen naiseen rakastunut mies. Leppänen vakuuttaa laulutekniikallaan. Erityisesti kirjeen lukemisella alkava ”Nyt” (Now) näyttää Leppäsen erinomaisen musikaalilaulutekniikan. Leppänen aloittaa puhumalla ja ääni liettyy lauluksi niin hienovaraisesti, ettei katsoja kykene huomaamaan missä puheen ja laulun välinen raja kulkee. Leppänen laulaa Zivagon raskaan roolin kevyenoloisesti ja loppuun asti vakuuttavasti.

Tohtori Zivagon vaikuttavuus perustuu ennen kaikkea sen järkälemäiseen suuruuteen. Teos massiivinen ja vyöryy näyttämölle kuin koko suuri Neuvostoliitto. Tohtori Zivago on kuitenkin ensisijaisesti tarina miehestä ja kahdesta naisesta. Se on tarina niin suurista tunteista, että niiden rinnalla Venäjän neuvostovallankumouskin kutistuu vain tarinan ympäristöksi, vallitsevaksi olosuhteeksi.

<3 Mi piace